Kun moottoripyörä kehitettiin, ei osattu ennustaa miten keksintö ja sen ympärille sulkeutuva piiri tulisi vauhdittamaan erilaista kilpailu- ja harrastustoimintaa ja monipuolista klubielämää. Moottoripyörämaailma on toisaalta ollut vuosikymmenten ajan kuin sensori reagoidessaan kulttuurin muutoksiin, erityisesti elokuva- ja musiikkiherätteisiin. Se luotaa uusia tapoja ja punnitsee arvoja. Mp-kulttuurin marginaali on päätynyt vuosien varrella huomion kohteeksi eikä sitä pidetä enää sivuseikkana, päinvastoin monet tahot haluavat tulla huomatuiksi sen merkeissä.
VUOSISADAN ALKUPUOLEN KILPA-AJOISTA VIISIKYMMENTÄLUVUN PÄRINÄPOIKIIN
Moottoripyörä pärähti Suomeen auton korvikkeeksi hyötyajoa varten, mutta pyörien kanssa puuhaileminen johti suuren maailman esimerkin mukaisesti pian myös ns. kilvanajoon ja kerhotoimintaan. Ensimmäiseksi suomalaiseksi moottoripyöräkerhoksi mainitaan Finlands Motorcykel Klubb. Se aloitti toimintansa ennen ensimmäistä maailmansotaa mutta toiminta tyrehtyi pian. Viestikapulan vastaanotti Suomen Moottoripyörä Klubi (MK) vuonna 1922. Neljä vuotta myöhemmin MK:n valtakunnallinen klubi päätettiin muuttaa paikallisista kerhoista koostuvaksi verkostoksi mutta jatkaen Suomen Moottoripyöräliitto (SML) nimikkeellä valtakunnallistakin työtä. Kummallakin taholla toimi myös samoja henkilöitä. Ensimmäisenä paikalliskerhona astui esille Helsingin Moottoripyöräklubi (HMK). Organisaation kehittäminen tuotti tulosta. SML:n alaisuuteen perustettiin pian paikallisia moottorikerhoja Turkuun (1926), Seinäjoelle (1926), Viipuriin (1928) ja Tampereelle (1929) nimellä Pohjois-Hämeen MK. Pääkaupungissa kerhotoiminta jakautui v. 1930 perustetun Helsingin Moottorimiesten (HMM) myötä. Kerho pysytteli SML:n (sittemmin Suomen Moottoriliitto) ulkopuolella viisi vuotta mutta liittyi tähän organisaatioon vaihtaen samalla nimensä Helsingin Moottorimieskerhoksi (HMMK). Kilpailut kuuluivat alusta lähtien moottoripyöräharrastukseen ja moottorikerhojen toimintaan.
Ensimmäiseksi kotimaiseksi moottoripyöräkilpailuksi kirjattiin vuonna 1904 Oulunkylän raviradalla pidetyt kisat. Myöhemmin ”Suomen Moottoripyörä Klubi” järjesti 24 tunnin ajon 27.-28.9.1924 reitillä Helsinki-Lahti-Hämeenlinna. Kahteen kertaan kierretylle lenkille ponnisti 17 yrittäjää. Parhaat ajajat taittoivat vaikeissa keliolosuhteissa matkaa 737 km. Samantapaisia maantiekilpa-ajoja rajoitetulla nopeudella järjestettiin muuallakin ja lenkit olivat jopa tätä pidempiä. Ensimmäinen Päijänteen ympäriajo startattiin 14.2.1927. Ideaa oli kehitellyt HMK. Valtakunnallisiin vanhoihin suomalaisiin moottorikerhoihin lukeutuu vielä mm. Keski-Suomen Moottorikerho ry. Se järjesti v. 1935 Lokakuun ajon eli ”tarkkuusajokilpailut moottoripyörille ja autoille”. Kemin moottorikerho perustettiin puolestaan neljä vuotta myöhemmin.
Jo 1930-luvulla moottoripyörää saatettiin käyttää satunnaisesti retkiajeluun. Sota-aika ja säännöstelykausi ”kuponkeineen” vaikeutti niin liikkumista kuin moottoriurheilukerhojen toimintaa. Niukkuus jatkui myös sotien jälkeen. Maassamme oli vuonna 1944 71 moottoripyörää rekisterissä. Yksityisiltä käyttöön otettuja ajokkeja tuhoutui sodan kurimuksessa vain 75. Pyöriä löytyi siis enemmänkin mutta niitä pidettiin "seisonnassa". Rekisterissä olevien moottoripyörien määrä kasvoi taas nopeasti. Kolme vuotta myöhemmin "kirjoista" tavattiin jo 2235 peliä. Yleisimmät merkit olivat ”DKW”, ”Zündapp”, ”Harley - Davidson” ja ”BSA”. Moottoripyörät, sittemmin 1960-luvulla erityisesti mopot, olivat tärkeä osa perheenisien arkea. Moni poika ja tyttö sai ensikosketuksen moottoripyörien maailmaan isänsä työmatkakulkuvälineen kautta. 1950-luvulla Suomen vientiteollisuus kukoisti, tuonti lisääntyi ja markkinoille saatiin enemmän moottoripyöriä. Perheenhuoltajien lisäksi ainakin työssä käyvällä nuorten miesten joukolla oli varaa ostaa jonkinlainen moottoripyörä ajokikseen; sen sijaan auto oli vaikeampi hankkia. Maahan tuoduista pyöristä vähän yli puolet rahdattiin Neuvostoliitosta. Yleisiä merkkejä olivat ”Tähti” ja ”IC”. Loput saatiin maahamme pääosin Itä-Saksasta, Tshekkoslovakiasta ja Englannista. Samalla ennen vain moottorikerhojen harrastama kilpaurheilu, kuten ”Eltsun” eli Eläintarhan ajot Helsingissä, levisivät ”asfalttitarhan kaahailuksi”.
”Pärinäpojat ja surinasussut” kasvoi 1950-luvun puoliväliin mennessä jo huomattavaksi ilmiöksi. Joutilaana kortteliajoa päristävä kulmakunnan porukka herätti paheksuntaa. Pärinäpoikien ensimmäinen mieliteko, kaahaus ja ”aika-ajo” korttelin ympäri, mutta myös satunnainen hulinointi ja juovuksissa törmäily, muistuttivat hieman 2. maailmansodan jälkeisten levottomien moottoripyöräkerhojen meuhaamista USA:ssa. Osaksi samantyylisyys selittynee yhteisellä kehityslinjalla, osaksi muotisyistä.
Marlon Brandon tähdittämä, moottoripyöräjengien yhteenotosta kertova Hurjapäät (The Wild One) kuvattiin vuonna 1953. James Dean pääsi kaksi vuotta myöhemmin valokeilaan elokuvallaan Nuori kapinallinen (Rebel Without a Cause). Suomessa, SF-filmien kulta-aikana, elokuvamaailman tapahtumia seurattiin yleensä tarkasti. Samaan muodin hengenvetoon ehätti ”Rock and roll”-musiikki-ilmiö. Bill Haleyn ”Rock around the Clock” villitsi elokuvateatteriväkeä Suomea myöten filmissä Älä käännä heille selkääsi (Blackboard Jungle). Hitti niitattiin musiikkikulttuuriin vielä samana vuonna kuin esitettiin ”Nuori kapinallinen”. Vanhempi väki mitätöi rock-aaltoa, mutta nuoriso heittäytyi muodin vietäväksi ja rakastui myös muuhun kiivassykkeiseen elämään, tanssiin, autoiluun ja moottoripyöräilyyn.
Pärinäpojista purki sydäntään muiden mukana moottorimies Lasse Laakso kirjoituksessaan Tuulilasissa. Laakson mukaan pärinäpoika on "motorisoitu joutenolija" ja yleensä hyvin kiusallinen ilmiö moottorimaailmassa. "Häntä ei ole missään tapauksessa sekoitettava moottoriurheilijaan, vaikka pärinäpoika mielellään jäjitteleekin moottoriurheilijoita pukeutumisessa ja ajokkinsa varustelussa (...) Takaistuimella istuvat piukkapöksyiset surinasussut kuuluvat joukkioon loisina, jotka imeytyvät ajajaan kiinni kuin iilimadot."
”Joutilaat”, ”joukkiot”, ”piukkapöksyt” ja ”loiset” - liuta leimaavia sanankäänteitä. Pelättiinkö, että ellei nuoria ”pärtsäreitä” kaitseta vanhojen moottorikerhojen alaisuuteen, he lyöttäytyvät ”villeiksi sakeiksi” harrastamaan vallattomuuksia USA:n eräiden moottoripyöräkerhojen tapaan? Suomessa ei kumminkaan tiettävästi perustettu ensimmäistäkään oikeata outlaw-moottoripyöräkerhoa 1950-1960 -luvuilla. Kotoinen meno oli järjestäytymätöntä. Pärinäpoikiemme toiminnan taustalla vaikutti perinteinen ”sakilaistapamme” lyöttäytyä porukoiksi ilman erityisempiä kiinteitä suhteita. Järjestäytynyt moottorikerhotoiminta keskittyi tuolloin vain moottoriurheiluun. SML:n jäsenmäärä kasvoi tasaiseen tahtiin. Vuonna 1952 liitossa oli mukana 30 jäsenkerhoa. Lukumäärä kaksinkertaistui neljässä vuodessa, ja vuonna 1957 henkilöjäseniä oli jo yli 10 000. Päivämäärällä 24.11.1963 SML päätti liittyä Suomen Valtakunnalliseen Urheiluliittoon.
KUUSIKYMMENTÄLUVUN ”TALVIHORROS” JA SIITÄ VIRKOAMINEN
Suomen autoistuminen pääsi toden teolla käyntiin vasta siirryttäessä 1960-luvulle. Autojen saatavuus vahvistui. Samalla työntekijöiden elitaso kasvoi. Moni vaihtoi työmatkamoottoripyöränsä ”nelipyöräiseen” tai kuomulliseen ”kolmipyöräiseen”.
Moottoripyöräkaupan alamäkeä ryhtyi korjaamaan Japanin moottoripyöräteollisuus ja erityisesti Honda. Hyviksi pyöriksi arvioitujen Hondien myynnin lisääntyessä - ja ilmeisesti myös myynnin edistämiseksi - 1960-luvun alkupuoliskolla perustettiin Helsinkiin Hondan merkkikerho, jota veti Otto Brandtin myyntipäällikkö Seppo Valkama. Ohjattu toiminta ei kestänyt pitkään mutta kerholaiset jatkoivat kokoontumista omatoimisesti. Hondakerho ajeli jopa 20-30 pyörän letkoissa ja 1960-luvun puolivälissä poliisi pysäytti Hämeenlinnassa ja Lahdessa kerhon, jonka epäluuloinen virkavalta liitti mielikuvissaan aivan toisenmerkkisillä prätkillä ajavaan yhdysvaltalaiseen moottoripyöräkerhoon.
Woodlouse Choppers on 1960-luvun loppupuolen ryhmä, josta on vaikea löytää tietoja, mutta ”jenkkityylinen”, traditionaalinen MC-klubi se ei todennäköisesti ollut. USA:n alakulttuureista ei saatu Suomeen asti helposti tarkempia tietoja eikä Yhdysvaltoihin niin vain matkattu. Tuolla vuosikymmenellä reissu Ruotsiin eli ”Sveduihin” oli jo maininnan arvoinen asia. Ilman Internetiä maailma pysyi luotaajalleen huomattavasti laajempana ja kulttuurillisesti kartoittamattomampana kuin nykyään. On silti mahdollista, että Suomessa vanhojen ”pärinäpoikien” jäljiltä toimi 1960-luvulla jokin erityisen vapaahenkinen ryhmittymä, joiden keskuudessa kehitys olisi saattanut johtaa sopivien kasvuherätteiden saattelemana ennen pitkää vallitseviin normeihin ja lakeihin enemmän valikoivalla tavalla asennoituviin, tiiviimpiin motoristikerhoihin (nyt on tässäkin tilaisuus antaa tietoja julkiseksi, jos joku tuntee kuuluneensa tällaiseen porukkaan tai on seurannut sellaista läheltä).
Elokuvamaailmassa ”Hurjapäiden” ja ”Nuoren kapinallisen” rinnalle ajanhengen kulminaatioelokuvaksi nousi vuonna 1969 erityisesti Dennis Hopperin ohjaama Easy Rider. D. Hopper ja Peter Fonda väläyttivät jo vallan muuta kuin vain tuoreistettua pärinäpoikamenoa: esitettiin silmiähivelevät rakennetut moottoripyörät, hipit, huumeet, psykedeelinen musiikki ja erityisesti päättymättömän matkalla olemisen ja itsensä etsimisen teemat. Moottoripyörät asettuivat uudestaan keskiöön ajan nuorisokulttuurin virtaukseen. Tätä tuki samanhenkinen musiikki ja erityisesti Sergio Leonen lännenelokuvien muovaamat sympaattiset antisankarihahmot valkokankaalla. He olivat kuin ikuisesti hukassa itseltään ja alati vaarassa upota reiteillään, mutta selvittivät tiensä kovalla asenteella kumminkaan löytämättä ”kotisatamaa”. Kourallinen dollareita (1964), Hyvät, pahat ja rumat (1966) ja Huuliharppukostaja (1968) edustivat uuden aikakauden ajattelua ja tunnemaailmaa. John Waynen puhtoinen aurinko laski, Clint Eastwoodin likainen kuu nousi. Näissä tunnelmissa myös moottoripyöräilyn ylle sateli osansa tähtisateesta. Moottoripyöräily romantisoitui ja erityisesti sen suhde aikaan, yksilöllisyyteen ja elämään, jonka vertauskuva matka on vanhastaan ollut.
Ei liene sattuma, että moottoripyöräharrastus vakavampana kerhotoimintana rupesi juuri silloin laajemmin irtaantumaan vanhojen moottoriurheilukerhojen taloilta. Ensimmäisenä eron teki matkamotorismi. 16.11.1969 Myllylammen Myllybaarissa arviolta satahenkinen porukka perusti MP-69 matkamoottoripyöräkerhon. Yhdistysrekisteriin kerho liitettiin 20.01.1970. Perustajajäseniksi mainitaan mm. Hannu Bergroth (erään tiedon mukaan jäsen n:o 1), Bengt ”Hiko” Haikola, Seppo Kankola ja Tapio Sippola. Hallituksessa toimivat mm. Tapio Sunel, Aimo Turunen ja Torolf Fagerholm.
MATKAMOTORISMIN NOUSU
Jatkoa matkamotorismi-innostukselle seurasi vuonna 1972. Nyt luotiin Touring Finlandia ry. Sen perustajajäsenistä suuri osa kuului MP-69 ry:n jäseniin. Perustamisen syyksi on kerrottu halu osallistua FIM-ralliin. Osallistumisen edellytyksenä vaadittiin, että kerhon on oltava rekisteröity ja kuuluttava Suomen moottoriliittoon.
MP-69 piti puolestaan yllä kotimaista Kontiorallia, merkittävää moottoripyörätapahtumaa, joka veti jo 1970-luvun alkupuolella osanottajia myös muualta Euroopasta. Matkamotorismissa amerikkalainen vapauden kaipuu, matkalla olon teema mutta vielä perinteinen suomalainen jäyhä, arkinen ja askeettinen työmatka-ajo löysivät toisensa. Myös vanhoihin moottoripyöriin suuntautunut kiinnostus virisi. Veteraanimoottoripyöräklubi (VMPK) perustettiin v. 1975 muutaman tamperelaisen motoristin toimesta ja on kasvanut vuosien saatossa väkimäärältään ja kehittynyt vilkkaaksi harrastuskerhoksi.
Tampereen Corona MC Club laskee juurensa ulottuvaksi pärinäpoikien korttelimotorismin perinnettä jatkavaan Koronan baarin edustalla kokoontuvaan kaveriporukkaan, ”Koronan jengiin”. Jengi kasvoi vuodesta 1963 lukien ja samalla sen moottoripyöräharrastus kypsyi ulos vanhakantaisesta 1950-luvun pärinäpoika- ja Jawa-kehikosta. Jengi oli vuosikymmenen vaihteessa jo yhteenhitsattu ”pärtsäriporukka”, mutta se ei vielä käyttänyt liivejä eikä esiintynyt paitoja lukuunottamatta muussakaan yhteisessä kerhovaatetuksessa paitsi tietenkin nahkarotsissa, joka oli ollut entuudestaan ”pärinäpoikien” ja katujengien ”nahkatakkipoikien” sotavaruste no 1.
Koronan porukka ajeli pitkiä lenkkejä monenmerkkisillä katupyörillä. Kirjavuutta kalustoon toi oliko prätkä kooltaan suuri vai pieni, räpättikö bensatankin alla kaksitahtipeli vai jyskyttikö nelitahtikone. Ainakin yksi choppertyylinenkin prätkä jytisi joukon jatkona. Jengi ei ihannoinut USA:n HAMC:ia tai muita sentapaisia kerhoja. Jengi tuli varsin hyvin toimeen poliisin ja kaupungin nuorisotoimen kanssa.
”Koronan jengi” sai oman kokoontumistilan v. 1971. Samalla jengi uudisti nimeään. Sillä, että Koronan jengi otti käyttöön Suomessa kenties esimmäisenä MC-tunnuksen ei ollut varmaankaan syvempää alakulttuurista merkitystä. Myös selkämerkki hyväksyttiin menoon mukaan ensimmäisenä moottoripyöräkerhojen joukossa. Corona MC suuntautui 1970-luvulla edelleen matkamoottoripyöräilyyn ja uudisti konekantaansa asialliseen matka-ajoon sopivaksi. Matkamoottoripyöräily, johon kerho 1970-luvulla ajoharrastuksissaan oman historiikkinsa mukaan kallistui, oli harrastuksena enimmäkseen MP-69:n ja Touring Finlandian sekä silloisen yleisen vahvan matkamotorismihengen alkuunsaattamaa ja osin ylläpitämää. Coronassa oltiin siis pitkälti samalla tavalla ”bikereita” kuin yleensä muualla maassa.
Silloinen ”elämäntapamotoristi” viittaa käsitteenä mp-matkaajiin, jotka ajavat kaikki – tai ainakin suurimman osan – ajonsa moottoripyörällä, leiriytyvät reissuillaan vaatimattomasti telttoihin tai leirintäalueen mökkeihin ja arvostavat moottoripyöräilyn pääsääntöisesti huomattavasti autoilua korkeammalle. Paul von Martensin pienoisromaani ”Pieni onni” kuvaa arkisen realistisesti mp-matkaa Norjassa ja antaa tarinan suppeudesta huolimatta aika hyvän käsityksen seitsemänkymmentäluvun mp-maailman vallitsevasta tapakulttuurista. Pärinäpoikien vallattomuutta ei oltu silti tyystin valjastettu matkamotorismin valjaisiin.
UUDET JENKKITUULET
1960-luvulle siirryttäessä ja Suomen samalla voimakkaasti autoistuttua vaimenivat useimpien pärinäpoikien ”helvetilliset pakoputket”, mutta jo saman vuosikymmenen loppupuolella virisi maassa autoilun kasvuun ja sen arkipäiväistymiseen sisältyvää vastavaikutusta, edellä jo kuvattua matkamotorismia, ja lisäksi vanhojen pärinäpoikien tapaista liikehdintää mutta uudessa autoilun kuosissa, löyhänä raggaritoimintana.
Raggariliikehdintä alkoi ensin Ruotsissa, jossa jo 1960-luvun alussa ”pärinäpojat” alkoivat vaihtaa pyöriään isoihin amerikkalaisiin autoihin. Heitä kutsuttiin raggareiksi. Myöhemmin raggareiksi ruvettiin lukemaan villisti käyttäytyvät ja yhteen lyöttäytyvät autoporukat auton valmistusmaahan katsomatta.
Ruotsista suuntautuneen ”raggarihegemonian” ja amerikkalaisen tuulahduksen vahvistuminen näkyi myöhemmin Suomessakin ns. jenkkiautoharrastuksen kasvussa. Autokunnat treenasivat pitkin katuja ja valtateitä jo kertaalleen moralisoitua huviajelua, harjoittivat pikku ilkivaltaa, juopottelivat, nujakoivat. Vuonna 1972 perustettu helsinkiläinen FHRA eli Finnish Hot Rod Association tarjosi hyväksyttävämmän kasvualustan harrastukselle. Raggarit pysyivät yhtä kaikki raggareina, ja raggareiden jaloissa kuluivat bootsit ja yläosaa koristivat farkkuliivit, nämä myöhemmin Suomessa niin tutuiksi käyvät MC-kulttuurin ”pukineikonit”. Kuvioitujen farkkuliivien kerrotaan nähdyn ensimmäisen kerran v. 1975 tietämillä Leppäsuon Essolla kokoontuneella porukalla. Tapoihin kuulemma kuului, ettei liivejä pesty, mikä muistuttaa Yhdysvaltojen HAMC:n varhaisesta liivikulttuurista. Vaikka FHRA keskittyi myöhemmin varsin laajasti autoihin, yhdistyksen toiminta sisälsi alussa yllättävän voimakkaan moottoripyöräkeskeisyyden ja pitää edelleen ohjelmassaan myös moottoripyörien ”teknisen ja esteettisen uudistamisen”.
Spontaani raggariharrastus ja järjestäytynyt FHRA-toiminta saivat ilmeisesti herätteitä myös ”villinsorttisesta” mp-kulttuurista ja nähtävästi herättelivät vuorostaan tulevaa ”jenkkivetoista” MC-kulttuuriharrastusta. Esimerkiksi tärkeä julkaisu V-8 Magazine (v. 1978 alkaen) seurasi sivuillaan myös chopperisteja ja julkaisi v. 1982 jutun uutta kerhotaloa kaipaavasta Götti MC:stä. Stadin raggarien jenkkihenkisten motoristien kesken vallitsi todennäköisesti määrätty alakulttuurin hengenheimolaisuus, jota ei omaksuttu sellaisenaan suomalaisista perinteisistä moottoripyöräkerhoista.
CHOPPERIT TULEVAT! CHOPPERIT TULEVAT!
Ensimmäiseksi Suomen chopperharrastajaksi on mainittu Woodlouse Choppers Helsingin Ruskeasuolta. Tämän joukon kerrotaan olleen innostunut prätkien rakentelusta jopa ennen ”Easy Riders” -leffaa mutta kumminkin 1960-luvun loppupuolella. Osa Woodlousen konkarijäsenistä siirtyi tiettävästi myöhemmin Götti Choppers MC jengiin eli ”Götin koplaan” jatkamaan pyörärakentelujaan. ”Götin kopla” oli jo varhemmin toiminut rinnan Woodlousen poikien kanssa ja loppuaikana he toimivat tiloissaan ”Götin koplan” alivuokralaisina suunnilleen vuoteen 1972 saakka. Nimensä ”Götti” sai kokoontumispaikkaa lähellä olevan lihakaupan ikkunasta.'
Prätkiä ruvettiin tietysti muuntelemaan choppertyyliin 1970-luvun alkupuolella muuallakin hyvin pian. Harrikoitakin löytyi, FHRA:n v. 1972 kalustokantaluettelosta jopa useampia. Kun FHRA:n toiminta rupesi kääntymään erityisesti autoharrastukseen, prätkät jäivät vähitellen sivummalle.
Uuden moottoripyöräkerhoajan seuraava, voimakas signaali töräytettiin yllättäen syrjässä Etelä-Pohjanmaalla. Vuosien 1974-1975 aikana Ylihärmän moottorikerhon (YHMK) suojissa siipiään vahvistanut motoristiporukka pykäsi oman kerhon Easyriders MC Finland (Nykyisin: Easyriders MCC). YHMK perehtyi perinteiseen suomalaiseen moottorikerhotoimintaan kilpa-ajoineen, ”Easyt” taas keskittyivät rakentelemaan moottoripyöriä nimensä mukaisessa chopper-hengessä ja osallistuivat jo varhain FHRA:n näyttelyhin. Ajalleen tyypillisesti klubi oli ensin sekamerkkikerho ja rakenteli niin japsi- kuin brittipyöriä. Varsinaista laajempaa H-D -harrastusta ei Suomessa tuolloin vielä esiintynyt. Kerhon chopperit ja habitus muistuttivat silti vähän jo Yhdysvaltojen MC-kerhoa. Ehkäpä ”Easyt” olivat ensimmäinen kotimainen kerho, jossa USA:sta Eurooppaa kohti koko 1960-luvun ajan alakulttuurina linkittynyt MC-kerho- ja choppermeininki tavoitti suomalaiset kasvot ja loi aidon kotimaisen, tai ainakin ehdan eteläpohjalaisen ilmeen, veitikkamaisen virneen. Mene ja tiedä, ainakin ensimmäiset punavalkoiset selkämerkit kerho otti käyttöön perustamisvuotenaan.
”Easyt” harrastivat muiden mukana matka-ajoa mutta omana, pyöräilyn perusilmeestä erottuvana ”mp-heimonaan”. ”Pohojanmaan hulikaanipojat” seurasivat mm. FHRA:n näyttelyitä. Kerho osallistui kalustollaan myös Norrtäljen Custom Bike Showhun jo v. 1977. Muita moottoripyörien rakentelusta kiinnostuneita kerhoja syntyi pian lisää vuosikymmenen vaihteen molemmin puolin, mm. harrikoihin mahdollisesti ensimmäisenä kerhona uppoutunut West Coast Riders ja South Carelia Choppers.
Olipa kiinnostuksen kohde chopperit ja ”moottoripyörähippityyli” tai arkisemmin ja supisuomalaisesti matka-ajo isolla, luotettavalla Hondalla, kenttä pysyi uutisoinnin ja omien kokemusten pohjalta 1970-luvun enimmäkseen rauhallisena. Motoristit tai ”pärtsärit” ajoivat provosoimatta joskin usein nopeusrajoituksia rikkoen ja toisinaan vastaantulevaa liikennettä päin vaarallisella tavalla edelleen ohitellen. Vastaanohitus kuului jo pärinäpoikien ajojuttuihin. Erityinen ”outlaw” oli ”out”, tai sitten sitä esiintyi erittäin pienessä piirissä. Motoristit tervehtivät maantiellä aina toisiaan. He olivat valmiita pysähtymään auttaakseen tienposkeen jäänyttä toista moottoripyöräilijää. Ei niinkään puhuttu ”brotherhoodista”; aihetta elettiin todeksi sanoitta.
Väkivaltaisuus ja uhittelu liittyivät tuolloin enimmäkseen villiin autoraggarityyliin. Tiedotusvälineet seurasivat sensaatiohakuisesti jopa kymmenien autojen letkoissa vaeltelevien ruotsalaisten raggariretkikuntien edesottamuksia.
MOOTTORIPYÖRÄKULTTUURIN ÄÄRIPÄÄT
Moottoripyöräkerhokulttuurin seuraava käänne ilmeni 1980-luvun kuluessa. Sen taustaksi on ehdotettava muutakin kuin vain kuuluisaa Harrikoiden invaasiota eri puolille Suomea. Viisikymmentäluvun ”jenkkirokki” ja laaja jengiytymisen trendi löivät itsensä lävitse nuorisojoukkoihin muutama vuosi ennen uutta vuosikymmentä ja työnsivät syrjään varhemman hippityylin, psykedeelisen musiikin ja progressiivisen rockin.
Käänteen ensimmäinen ilmeinen airut, Rauli ”Badding” Somerjoki, julkaisi LP:n ”Synnyin rokkaamaan” vuonna 1971 vaatimattomin tuloksin. Raulin levyn takakannessa komeilee Rauli itse niittirotsissa kevyesti shopatun prätkän päällä ja tietenkin kitara selässään. Aika ei vain ollut kypsä 1950-luvun rockille ja choppereille. Myös Hurriganes sai odottaa kärsivällisesti tietä tähtiin ja tyytyä soittelemaan pikkuhipoissa kuten Virkkalan yhteiskoululla vuosien 1972-1973 tietämillä. Tarvittiin ensin George Lucasin suuri v:n 1973 elokuvahitti Svengijengi '62 (American Graffiti) ja seokselle muutama vuosi ”käymisaikaa” ennen kuin koitti rockin karkeajyväisen ”suorasuuntatulituksen” vuoro nuohota karstoista pärinäpoikien jäljiltä ruostumaan jääneet ”kurittomat pakoputket”.
Nykyisen MC-kulttuurin juuret kiemurtelevat jenkkihengessään nähtävästi osaksi Ruotsin hienoihin chopperkerhoihin, osaksi Helsingin USA-vetoisten prätkä/autoraggarien ja heitä vähän nuorempien jannujen, tottumuksissaan suoraviivaisten 1950-lukudiggarien luomaan kirjavaan alakulttuuriin vakavine jengitappeluineen. Eräässä Helsingin kaupunginosien välisessä jengitappelussa potkittiin 15-vuotias nuori kuoliaaksi. Aika muuttui väkivaltaiseksi. Se ei kumminkaan koskenut vielä prätkäkerhoja. Moottoripyöräilyn kannalta tapahtumien voimakkain keskus piirtyi pääkaupunkiimme ja harvinaista kyllä – ravintolat tässä ohittaen – Stadin rappioalkoholisteilta perittyyn entiseen suojarakennukseen, Lepakkoluolaan.
Lepakolla vuosikymmenen alkupuolella harjoitelleen, jenkkimuodista vahvat vaikutteet saaneen rokkibändi Backslidersin nuori basisti-laulaja Marko Hirsma kiinnostui amerikkalaisista prätkistä ja vaihtoi muodikkaan ”diinarilettinsä” tulevien vuosien varrella juurevaan pitkään tukkaan. Rockista ja moottoripyöristä hän ei koskaan luopunut. Helsingissä vaikutti edelleen samaan aikaan uudelle kehitykselle tärkeä, brittipyörien rakenteluun edelleen keskittynyt ”Götin kopla”. Tämäkin kerho puuhaili toisinaan Lepakolla. Hirsma ilmeisesti tapasi kerholaisia ja sai lisää prätkäherätteitä.
Myöhemmin nuorisokulttuuriin liittyivät mukaan radikaalit punkkarit. Uudessa nuorisomuodissa virisi nyt tavallista tuntuvampi imu alakulttuurimeininkiin, joka suosi uppoutumista yhteiskunnan marginaalissa oleviin ryhmiin, ja näin todennäköisesti samalla lisäsi jengien sisäistä kiinteyttä. Samalla myös moottoripyöräilijöiden yleinen sanaton ”veljeys” sulkeistettiin jengiläisestä riippuen joko enemmän tai vähemmän ja korostettiin solidaarisuutta omalle jengille. Hirsmakaan ei samastunut moottoripyöräilyn valtakulttuuriin vaan etsi ehkä alusta lähtien omaa tietä, vastakulttuuria, josta kehittyi samalla ajan myötä lisää elinvoimaista alakulttuuria.
Hirsma kritisoi matkamotoristeja siitä, että nämä paiskivat päivät töitä konttoreissa ja ajavat ”sävy sävyyn” nahkavetimet yllä rakentelemattomia moottoripyöriään. Se, että motoristit olivat jo koko 1970-luvun remontoineet runsaasti pyöriään, varustaneet niitä eri tavoin matkantekoa helpottavilla lisävarusteilla, vaihtaneet iskunvaimentimia parempiin, asentaneet muita lisävälineitä, modifioineet polttoainetankkeja ja pakoputkistoja, jätettiin mielipiteessä ”sulkeisiin”.
Hirsman omaksi kerhoksi sukeutui ns. Malmin tallissa syntynyt Overkill MC, johon kuului muitakin jäseniä Backslidersista. Hirsma ei ollut enää kerhossa mukana kerhon muutettua nimensä vuoden 1994 alusta alkaen MC Finlandiksi ja kahden vuoden kuluttua Hells Angels MC Finlandiksi. Hirsma kehitteli moottoripyöräkerhokuvioita vieläkin omaan suuntaansa. Honkanummella perustettiin Undertakes MC, jonka presidentiksi hän itse ryhtyi. Moottoripyöräjengien keskinäisessä, kansainvälisessäkin politiikassa tämä kerho saavutti lopulta uuden aseman ja nimen, Bandidos MC.
1980-luvun alkupuolella käyntiin pärähtänyt "Kristityt motoristit" oli Suomen ensimmäinen ns. kristillinen moottoripyöräkerho. Se muutti nimensä muotoon "Gospel Riders". Vuonna 2002 lisättiin kerhokartalle uusi kotimainen kristillinen kerho, MC-maailmaan ja moottoripyörien rakenteluun suuntautunut Preacher MC. Kumpikin kerho on nykyään ns. liivikerho, mutta ”GR” ei ole MC-klubi ja sen tunnukset ovat tarkoituksella yksinkertaisemmat. "GR":n liivejä ei myöskään ns. ansaita vaan ne ostetaan (nykyään) kerhoon liittymisen yhteydessä. ”Gospel Ridersia” ei pidä sekoittaa samannimiseen yhdysvaltalaiseen kristilliseen moottoripyöräkerhoon. Suomessa toimii myös Australiassa 1960-luvun loppupuolella perustetun kristillisen MC-klubin Suomen osasto (God´s Squad CMC Finland), USA:sta v. 2008 Suomeen ja Ruotsiin levinnyt "Ambassadors for Jesus Christ motorcycle ministry", ja Sons of Abraham MCC. Viimeksi mainittu on tamperelainen, v. 2010 toimintansa aloittanut bikerhenkinen klubi moottoripyöristä, makeista autoista ja musiikista kiinnostuneille henkilöille. Tampereen kerho ei liity muihin klubeihin Suomessa tai ulkomailla.Yhdysvalloissa tunnetaan niin ikään ”Sons of Abraham”, mutta tämä ns. Motorcycle Ministry (SOA) on eri ryhmä.
KURIN, JÄRJESTYKSEN JA LIENNYTYKSEN SUUNTAAN
Elävän arkiston Brittirallipätkä vuonna 1987 esittää miten vanha 1960-luvun Amerikan pelätty ”renttupyöräily” ikään kuin rantautuu Suomeen 20 vuotta myöhemmin: rähjäiset farkkuliivit kerhomerkkeineen, hapsottavat tukat, hoitamattomat parrat, runsas juominen, näytösluontoinen hulinointi kettinkien heilutuksineen.
Uusi, aggressiivisemman mottoripyöräilyn ilmiö puhui paluusta lättähattujen, pärinäpoikien ja katupoikien tyyliin, mutta ehkäpä sittenkin lähimmin sukelluksesta toisinaan äkkiväärään raggaritouhuun – aivan kuin elinkelpoinen pala raggarityylistä motorisoitaisiin taas mutta tällä erää sovitettuna kahdelle pyörälle ja 45 asteen ”V-twinille”. Uudessa, outlaw-tyyppisessäkin MC-kerhotoiminnassa pysyi yhtä kaikki ykkössijalla edelleen perinteinen prätkäkundin normielämä: moottoripyörien rakentelu ja ajelut. Korjailu ja prätkällä liikenteessä selviäminen on tarkkaa puuhaa. Ei sellainen onnistu pidemmän päälle ns. pönttö sekaisin viinasta tai huumeista. Myöhemmin kuvioihin tulivat mukaan valitettavalla tavalla, mutta käytännössä erilaisessa määrin, joidenkin kerhojäsenten tai kerhoon mielivien suorittamat rikokset, jotka liittyivät joskus huumeisiin, toisinaan väkivaltaan ja aseisiin. Suurten, kansainvälisten MC-kerhojen sijoittuminen Suomeen ei myöskään sujunut taisteluitta.
Nykyään meno suomalaisten moottoripyöräkerhojen maailmassa on ulkoisesti siistiytynyt. Hulmuavat tukat ovat lyhentyneet tai kadonneet kokonaan, kaljuja päälakia vilkkuu valomerkkeinä kesäyössä, leveät parrat ovat terävöityneet leukajouhiksi ja rähjäiset siniset farkkuliivit vaihtuneet tyylikkäisiin mustiin nahkaliiveihin, joiden pikkutarkat kerhomerkinnät tuovat mieleen pikemmin armeijan univormun kuin alakulttuurin luomukset. Kerhomaailmasta pistää silmään järjestys. 1980-luvun villi, suomalainen ”prätkähuliganismi” on osaksi mennyttä aikaa. Harva kumminkaan haikailee vanhan puoleen. On silti epärealistista kuvitella, että järjestys merkitsee samalla väkivallan uhan väistymistä. Väkivalta ja voimankäyttö ovat potentiaalisesti mukana ns. prosenttikerhojen tapakulttuurissa, mutta tämä ei koske useimpien muiden elämää.
Moottoripyöräily on levitessään keski-ikäistenkin harrastukseksi myös tavallaan ”aikuistunut” ja saavuttanut pituuskasvussa ”isoveljensä” autoilun. Kenttä on jo uskottu kerhoväelle itselleen. MC-klubien välistä yhteistyötä harjoittaa Biker Union Finland ja moottoripyöräilyn kirjavaa edunvalvontaa vuonna 1989 perustettu Suomen Motoristit ry eli tunnetummin SMOTO. SMOTOn jäsenenä voi olla kerho tai yksityinen henkilö.
Kerhoja on Suomessa runsaasti, ja vaikka osa laskee itsensä edelleen yhteiskunnan ja moottoripyöräilevän maailman outlaw-marginaaliin, varmaankin enin osa klubeista edustaa tavallista kerhotoimintaa. Siksi myöskään kerholiivi selkämerkkeineen ei edusta pääsääntöisesti laittomuuksia kuten ei muuten edustanut 1970-luvullakaan.
Klubien lisäksi yhdistysnuijaa paukutellaan monessa muussakin mp-kerhossa. Matkamotorismi, moottoripyöräurheilu, enduroleikki tai rosoinen rautapyörämeininki rakenteluineen eivät vedä moottoripyöräilyä eri suuntiin. Moottoripyöräkulttuuri on vain rikastunut. Hyvä moottoripyöräharrastus edellyttää silti jatkuvaa tasapainon vaalimista sanan kummassakin merkityksessä. Moottoripyöräkerhotoiminta ei välttämättä merkitse enää vain alan vakavien harrastajien yhteistoimintaa. Kun kerhotoiminnasta on tullut uusi muoti, kerho voi toimia joskus jopa vallan ”keppihevosen” roolissa huomion suuntaamiseksi toisiin asioihin.
Aito moottoripyöräkerhotyö ”käy” samaan tahtiin moottoripyörän itsensä kanssa. Peruskulttuurin tunnistaa siitä, että koskipa kerhon omintakeinen kiinnostus mitä tahansa, vain yksi kulkuväline – mikä hyvänsä moottoripyörä – riittää luomaan yhteyttä eri kerhoihin ja klubeihin kuuluvien henkilöiden kesken. Tämän käsityksen jakavat yhä monet motoristit.
Käsitteitä:
MC/MCC-klubi= a) eri elämän alueilta yhteen liittynyt moottoripyörien harrastajien kerho, klubi b) klubi, joka käyttää kolmiosaista selkämerkkitunnusta yhteisymmärryksessä toisten vastaavien klubien kanssa hyväksyen niiden toiminnan ja päinvastoin c) MCC-klubilla tarkoitetaan nykyään sekamerkkikerhoa eli klubia, jonka pyörät eivät lukeudu vain merkkeihin "Harley-Davidson" tai "Triumph".
Outlaw= a) kerho ei toimi USA:ssa American Motorcyclist Associatonin (AMA) alaisuudessa ja/tai edustaa kulttuuriympäristössään erityistä alakulttuuriajattelua b) kerholla tai joillakin sen jäsenillä on takanaan tuomioita rikoksista
Taustaluettavaa: esim. Jukola MC FAQ
(Jos sinulla on lisättävää tai korjattavaa, ota ystävällisesti yhteyttä ja merkitse mahdollinen lähde. Tekstiä päivitetään tarpeen tullen.)
Lähteitä:
Anttila, Juhani, Saarnio, Olli 2009, Japanilaiset moottoripyörät Suomessa 1960-1975, Hämeenlinna: Alfamer Oy
Blackheads MC, nettisivu
Corona MC Club, nettisivusto
Easyriders MCC, nettisivusto
Gospel Riders, nettisivusto
Juurikkala, Jussi 1999, Moottoripyörä Suomessa, Jyväskylä: Ajatus
Kopteri 2002:1
Martens, von Paul 1979, Pieni onni, Keuruu: Otava
MP-69 kerhofoorumi, nettisivusto
Ojanen, J., Olli 2006, Suomalaista moottoripyöräilyä 40-luvulta 60-luvulle, Tallinna: Alfamer Oy
Rytmi 2006: maaliskuu
Stadin Raggarit, nettisivusto (laaja, runsaasti dokumentteja)
Soundi 1987
Touring Finlandia ry, nettisivusto
V-8 Magazine 1979:8 ”Götin britti”
V-8 Magazine 1982:4
Wikipedia
YLE.fi Elävä arkisto: ”Koronan jengi” 18.08.1970
YLE.fi Elävä arkisto: ”Tunnelmia Brittirallista 27.08.1987”
TARKENNUKSIA, MIKÄ ERO ON MC/MCC- JA RC-KERHOLLA?
Moottoripyöräkerhojen maailmassa MC/MCC-kerhoilla on erityinen asema muiden kerhojen joukossa. Protokolla ja normit eivät ole yhtä tiukkoja ympäri maailmaa tai ne voivat olla paikallisesti jopa tiukempia. Pääsääntö maailmalla on kumminkin se, että klubit esittelevät toimintansa ja tunnuksensa mahdollisuuksien mukaan muille klubeille ennen julkista toimintaa, ja että vain nämä kerhot voivat käyttää kolmiosaista selkätunnusta (värit), jossa on erikseen kerhon nimi, tunnus, kotipaikka, ja näiden lisäksi MC/MCC-tunnus. Muiden kerhojen (kutsutaan yleisesti "Riding club") on soveliasta käyttää yksiosaista tai korkeintaan kaksiosaista merkkiä eivätkä nekään saisi kopioida muiden kerhojen tunnuksia.
Käytännössä Suomessa monet kerhot ovat esitelleet itsensä muille vasta myöhemmin, toiminnan jo vakiinnuttua, tai jos ne päinvastoin ovat jo aikaa perustettuja kerhoja.
Viime vuosien aikana on aluemeetingien merkitys klubien keskuudessa korostunut.
RC-kerhoilla ei ole tavallisesti koeaikaa, porrastettua jäseneksi tulemista eikä johtoryhmää perinteisine virkoineen. Perusjako näkyy myös siinä, että tavallisissa kerhoissa kerhomerkit saadaan vaikka heti jäsenmaksun suorittamisen jälkeen, mutta muissa kerhoissa niiden eteen täytyy osoittaa sitoutumistaan kerhoon (tätä koeaikakin eniten palvelee).
Käytännössä Suomessa monet kerhot ovat esitelleet itsensä muille vasta myöhemmin, toiminnan jo vakiinnuttua, tai jos ne päinvastoin ovat jo aikaa perustettuja kerhoja.
Viime vuosien aikana on aluemeetingien merkitys klubien keskuudessa korostunut.
RC-kerhoilla ei ole tavallisesti koeaikaa, porrastettua jäseneksi tulemista eikä johtoryhmää perinteisine virkoineen. Perusjako näkyy myös siinä, että tavallisissa kerhoissa kerhomerkit saadaan vaikka heti jäsenmaksun suorittamisen jälkeen, mutta muissa kerhoissa niiden eteen täytyy osoittaa sitoutumistaan kerhoon (tätä koeaikakin eniten palvelee).
Viimeinen päivitys:
18.2.2018
BSF
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti