Foto: Internet
"Tuutin" menestys alkoi Tokion auto- ja moottoripyöränäyttelystä v. 1968. Tällöin esitelty suuri, nelitahtinen, tietenkin tehokas ja komea nelisylinterinen CB-750 singahti komeettana taivaalle. Sinne se myös jäi yli vuosikymmeneksi muista komeetoista poiketen. Moottorin tehoksi uumoiltiin 70-80 pollen väliltä eikä varmistunut tehomäärä (67 hv) ollut sekään pettymys. Suomalaisille uusi superpyörä lanseerattiin Adlonin MP-näyttelyssä 10.-12.4.1970. Tätä ennen tuota kohupyörää sai kumminkin tarkastella Otto Brandtin liikkeessä. Pekka "Piepe" Jokinen Koronan jengistä poikkesi Tampereelta jo edellisenä syksynä pääkaupunkiin asti vain nähdäkseen kaksipyöräisen voimalaitoksen. Hän hankki keväällä Mansen ensimmäinen Honda CB-750 Fourin, jonka väitetään keränneen tuoreeltaan 300 uteliasta Koronabaarin edustalle.
Sporttista F1-mallia valmistettiin vuosina 1975 - 1976. Tehtaalta marssitettiin ulos kaiken kaikkiaan 44 000 pikku hävittäjäkonetta. Näkyvimmät erot perusmalliin olivat 4-1- pakoputki, levy takana, solakka tankki ja perän tylppä siiveke. Pyörät olivat pinnavanteiset niin kuin muissakin vanhemmissa tuuteissa. Moottori ja vaihteisto pysyivät isoissa tuuteissa pitkään kaikki samanlaisina, yksi kannen yläpuoleinen nokka-akseli, kaksi venttiiliä sylinteriä kohti ja kärjellinen sytytys.
F1 malliin oli viritelty muutama heppa ylimääräistä tehoa osittain uuden pakoputkiston voimalla. Tämän mallin puristussuhteen on väitetty olleen perusmallia hieman korkeamman ja venttiilinajoitusta kerrotaan muutetun. Näin 4-1- putkisto ei selittäne yksin moottorin pirteyttä. Sportissa pitäisi olla myös hiukan pidempi akseliväli kuin vakiomallissa ja myös ohjausgeometriaa on rukattu. F1 käyttäytyykin vakaasti suurissa nopeuksissa. Meno rupeaa tuntumaan vasta 175 km/t jälkeen, mutta siitä pystyy vielä vauhtia kiristämään. Joskus kuulee murinoita ison Fourin ajo-ominaisuuksista. Itselläni oli ensin ko. F1 ja myöhemmin viimeinen Tuutti-mallin pyörä ennen moottorin uudistamista eikä menossa ollut valittamista suurissakaan nopeuksissa. Erityisesti F1 tuntui todella hyvältä ajaa. Anttilan ja Saarnion tietoteos esittää, että v. 1975 maahamme tuotiin ainakin yksi keltainen Super Sportti. Myynti käynnistyi uudestaan v. 1977 moottoripyörän tappoveron lieventyessä normaaliksi moukaroinniksi. Itse varasin syksyllä 1977 vain 12.000 km taakseen jättäneen yksilön.
Foto: Internet
Seuraavaa kevättä odotettiin toden teolla eikä se tuottanut pettymystä ... Poikkesin tarkistamaan tehtaan pihalle lämpötilan. Huhtikuun alusta lähtien asteet olivat kääntyneet mukavaan nousuun. Kymmenen rajaa jo lähestyttiin. Taisi olla 12. päivä, kun pakkasin käsineet, kypärän, rotsin ja mustakeltaiset, nahkaiset crossihousut kassiin ja nousin viimeistä kertaa sinä keväänä HKL:n "karjankuljetusvaunun" kuskattavaksi. Töölöläisessä liikkeessä Ruusulankadulla odotti kuljettajaa yhtä innolla edellisestä syksystä asti toimettomana renkaisiinsa nojannut CB-750 F1. Tein osamaksukaupat myöhään syksyllä ja annoin vaihdossa pikkutuuttini. Koko talvi kului kutittavassa jännityksessä. Uusi moottoripyörämme odotti sopimuksen mukaan kellarihallissa akku säteillen virtaa, öljypinnat kohdallaan ja säihkyvin kaarin. Minulla ei ollut muuta kokemusta isommista pyöristä kuin tyypit Suzuki GT-750 kaksitahtipelillä. Vaikka Suzukin sai kiihtymään niin, että sormissa tuntui hienoisesti rekkitanko-otetta, tuutti oli oma lukunsa. "Iso Keltainen Tuutti Super Sport" yllätti elämöinnillään, mutta riemu nousi vallan muusta kuin erittäin hiljaisesta pakoputkesta.
Ajoin Sinin kanssa kahdestaan yli 190 nopeuksia huolitta. Vain näkökenttä supistui mutta se taas johtui vauhdista eikä tekniikasta. Vietyäni Sportin Otto Brandtille huoltoon mekaanikko sanoi luovuttaessa: "Sulla taitaa olla Suomen nopein prätkä alla." Mietin epäluuloisena viittasiko hän Hondani sinertävään, revittelystä kielivään pakoputkikäyrästöön, ja kysyinkin oliko prätkä jollain tavalla kuritetun oloinen. Mies naurahti ja kertoi mallin ottaneen 220 km/t OB:n testipenkissä.
F1 oli lisäksi kunnon matkakaveri hankittuamme siihen Jarmo Jämeriltä pitkän, kromatun tavaratelineen. Sporttipyörämme kuljetti juhtana kuuliaisesti kaksi matkustajaa, teltan, makuupussit ja muut nyssäkät sivulaukuitta Norjaa myöten. Ajoimme hellesäässä ja kaatosateessa 500 - 750 km päivässä. Super Sportin satula on pitkä ja sekä kuljettajan että matkustajan jalkakulma on loiva. Vain yhden kerran - pitkän sateessa likoamisen jälkeen - moottori käynnistyi täysin tavoilleen poikkeavalla tavalla: ensin yhdellä, kahdella pytyllä sytkytellen ja ylen hitaasti muut sylinterit työhön vetäen. Käynnistyspolkimeen ei tarvinnut matkan aikana turvautua. Viihdyimme erinomaisesti pyörän selässä pienen, valkoisen varttikatteen heppoisessa suojassa tuntureiden valtavuutta ihmetellen.
Vaihdatimme kesän kuluessa Hondaamme yhden ketju-ratas- paketin ja pyöräytin vanteelle uuden (sisäkumillisen) takarenkaan. Muuta se ei meiltä vaatinut koko kesänä normaaleiden huoltojen lisäksi. Ellei elämäntilanne olisi edellyttänyt sekä Siniltä että minulta alan ja ammatin vaihtoa, prätkä olisi saanut jäädä perheeseemme vaikka kuinka pitkäksi aikaa.
Oma pyörä vesisateessa Norjan tiellä v. 1978, pysähdytty kuormaa oikomaaan ja syömään
Super Sport on hyvä prätkä niin matkailuun kuin - suoraan sanottuna - kaahaamiseen. Se ei lämpene menoon vain suurilla kierroksilla. Jo 3500 kierroksesta lähtien voimaa ja vääntöä on kunnolla mukana ja siitä kone kiertää vielä 9000 kierrokseen asti tarpeen vaatiessa rivakasti. Ajamisen mukavuutta parantavat vielä tehokkaat jarrut. Edessä ei ole kuin yksi 296 mm jarrulevy mutta sen tehossa ei ollut mukisemista, ja takalevy oli vielä tiukempi pysäyttäjä. Sateella jarruteho sopivasti heikkeni kuten muistaakseni muillakin ajamillani 1970-luvun prätkillä.
Tekniikkaa:
- 736 cc - Poraus ja isku= 61x63mm - Puristus 9.2:1 - Kaasuttimet Keihin 4x28mm- Teho 69 hv/8000 rpm - Vääntö 59,8 Nm 7500 rpm - Kuivapaino 226 kg - Lukittava polttoainesäiliö 17 litraa
Lähteitä Anttila, Saarnio, Olli, "Japanilaiset moottoripyörät Suomessa 1960-1975", Alfamer Oy (2009)
Deneb
