Foto: Internet
Jo työntäessäni tallista ulos tätä Harrikkaa sydämeni tykytteli orastavasta innostuksesta. Rytmi kiihtyi käynnistettyäni eikä se laantunut edes ajon aikana. Sporster on custom-malli ja yksilönä konversio eli sen moottorin iskutilavuus on suurennettu. Panen merkille pinnavanteet, joissa hienoinen pintaruoste tirkistelee, koruttoman mustan tankin ja tylyn, kuin kirveellä viimeistellyn moottorin, jossa sytytystulpat sojottavat ärhäkkäästi. Kauppias selittää miten koneesta löytyy paljon enemmän potkua kuin vakiomallista. Ryyppy päälle ja napista virkistystä. Evo rähähtää käymään. Tämä työntötankokone ei ole yhtä vanha kuin taivas mutta ei jää juuri maan iästä jälkeen, ei ainakaan, jos miehen mielestä suurin osa mielenkiintoisista asioista tapahtui 1900-luvulla. Niiden joukkoon kuulunevat myös pakoputkien avartamiset. Koneen lämmittyä asettelen jalkani eteen työnnetyille jalkatapeille.
Mites mahtaa luonnistua ajo? "Anna mennä vaan, niihin tottuu", kauppias huutelee pihan täyttävän jyskytyksen lävitse. Tuuppaan vaihteen päälle ja teen työtä käskettyä. Hups, kengänpohjat kohti auringonlaskua. Sytkytän pihalta valtatielle ja kiskon Harrikan vauhtiin Vaasan suuntaan. Puntit lepattaen päästelen suurimmalla pykälällä ja ihmettelen toimiiko nopeusmittari oikein, koska jo yhdeksänkymppiä tuntuu ainakin sataselta. Näen peileistä suuret käsivarteni, vaikka en bodari olekaan. Peilit myös tärisevät mutta se on merkityksetöntä. Käsivarteni pysyvät kumminkin tasaisen matkan päässä eivätkä prätkää ohita ellei tule äkkipysäystä. "Näitten harrikoiden kanssa saa varautua mihkä tahansa. Yhdestä pyörästä jämähti etujarru kiinni kesken ajon", muisteli kauppias ja minä lipaisen jarrukahvaa varovaisen uteliaasti, mutta yksilöni tekee jarruillaan vain moottoripyörämaailman normaaleja temppuja. Vähitellen ajan rohkeammin. Hellepäivän aurinko tuo mieleen Kalifornian kuumuudet.
Viihdyn konversio-Sportsterin satulassa ja minusta siinä löytyy ihan mukavasti tehoa, vääntöä ja erityisesti hevimetakkaa, vaikka en ole muuntamatonta pikku-Harrikkaa ajanut voidakseni eroa tarkemmin selvitellä. Mikään sporttikokemus ajo ei ole, koska (silloinen) oma 60 asteen twinini tuottaa liki sata hevosvoimaa ja on lähes 30 kiloa kevyempi, mutta siinä on myös vesijäähdytys ja hyvin sivistynyt jousitus. Ilman muuta konversio-Sporsteri on näinkin riittävän vahva ja totta, makeampi kuin oma modernimpi prätkäni. Kaarran levähdyspaikalle kääneltyäni valtatiellä ensin tovin päätäni kuin pöllö oksalla. Tämä on paluu nuoruuteen, tuumin. Nuoremmaksi en itseäni koe, mutta 1970-luvun Honda CB450 on muistoissani samalla tavoin jäyhä ja selittelemätön peli. En ottaisi edes tuollaista konversio-Sporsteria matkaani, jos olisi aivan pakko meuhkata monta tuntia tien päällä ja rikkoa sen ajan - syystä tai toisesta - nopeusrajoituksia yhtenään, mutta matkaan "ei minnekään" kiireellä "ei milläkään" valitsisin juuri tämän kivestä louhitun ja jenkeissä henkiin herätetyn moottoripyörän ... ja housuikseni paksut nahkapökät kylmien öiden varalle. Retkeni Harrikan kanssa päättyi kauppiaan suolaiseen hintapyyntöön. Tiedän. Harrikoita ei osteta kuin Vesa Keskisen tarjoustyökaluja Tuurissa. Mutta sittenkin sillä erää järki voitti intohimot. Koko sotaa ei tällä sodittu, epäilen.
(Seinäjoki 2010)
D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti