Foto: Internet
”Tuutteja” voi saada monen ”makuisia” mutta pohjimmiltaan ne ovat samaa veljessarjaa. Malli k7 on vuoden 1977 Honda CB Four. Siinä on klassinen SOHC-kone kahdeksalla venttiilillä. Moottori on tietenkin ns. suora nelonen neljällä kaasuttimella. Pakoputkisto on näyttävä ja tankin suklaa-kulta -väritys varsinainen kuorrutus. Mielestäni Honda lopetti legendaarisen mallinsa kehityskaaren sen huipulla. Malli k8 ei ilmeisesti tullut enää Suomen markkinoille ja seuraava 750-kuutioinen malli ”pitsikansineen” aloitti kokonaan uuden luvun Hondan ”kolmen vartin” prätkien tuotannossa.
Tankkasin 18 litran tankin piripintaan Munkkivuoressa. Pyyhin tarkasti muutaman bensiinipisaran maalipinnasta. En havainnut naarmuja missään. Pyörä näytti edelleen yhtä siistiltä kuin vaihtohallissa. Kromi kimalsi, maalipinta hohti, vilkkujen kromatut takakopat kuvastivat punaisen Nava-kypärän kuin pienoispeilit. Painoin hetken starttia. Hyväkuntoisen Tuutin moottori käy mieleenpainuvalla tavalla ”repivästi”. Kone ei tärise eikä pauku mutta siitä kuultaa väkisin esille tehokkuus. Ajettaessa 7000 – 8000 kierroksella sitkeä vääntö jää lähes kiihtyvyyden varjoon. Vaikka Tuutti on nykymittapuun mukaan vain keskikoon pyörä, se järjesti monta kuljettajaa ambulanssiin, epäonnisemmat arvokkaasti liikehtivään mustaan jenkkirautaan.
Etenin kohti moottoritien liittymää, huomasin lelukaupan ja päätin tehdä toisenkin hankinnan. Poikkesin ostamaan nallen. Herra Panda sai hypätä muovipussiin, jonka sidoin ohuella lonkerolla tavaratelineeseen. Siinä olleet laukut oli aikaisempi omistaja siirtänyt toiseen pyörään. Panda on tallella vieläkin oltuaan sitä ennen hyvässä hoidossa vuosikaudet mutta Tuutti ties missä. Osasin odottaa, ettei kumppanuudesta tule lopullista. Ajettavaksi nämä pelit on kumminkin suunniteltu eikä vain omistettaviksi ja vahaan säilöttäviksi.
Foto: Internet
Jouduin siirtämään kesälomani alkua viikolla oleellisinta osaa odotellessa. Rännäntulo tyrehtyi, mutta kesäkuun alkupuolen illat muistuttivat enemmän huhtikuun aikaa. Pakkasin leirintävarusteet ”mustekalalla” takatelineelle Espoon Suvelassa ja sijoitin raskaimman osan, pullean kassin, poikittain takasatulalle. Tuutti painaa kuiviltaan vain vähän päälle 200 kg. Se ei ole kovin hankala käsitellä paikallaan tankattuna ja kuormattuna mutta ei toisaalta yhtä ketterä kuten GT500. Siinä on myös vankka keskiseisontatuki, jota käytin vain lastatessani isompia kuormia enkä aina silloinkaan. Sivujalallakin pyörä pysyi pystyssä. ”Lapsenhoitoprojektin” vuoksi vaimo ei päässyt sillä kertaa mukaan vaan odotti reissun välietapissa. Yksin ei ole aina mukava tehdä matkaa, kun ei ole kenen kanssa kokemuksiaan jakaa. Tuutin hyvät matkaominaisuudet lohduttivat. Prätkä jaksoi kiskoa taakkansa vikuroimatta. Oli samantekevää paineltiinko moottoritievauhtia lievällä ylinopeudella, mutkatietä, isoa mäkeä ylös tai vauhdilla alas. Ilmajäähdytteisestä moottorista hehkui lämmön mukana työn ilo ja ponnistelujen keveys. Tuutista löytyi myös Givin tarvikeosana varttikate, joka toimi kiitettävästi. Se ei tuottanut kypärämelua silloiseen kypärääni mutta vähensi tuntuvasti vetoa rinnan ja pään seudulta. Arvostin lisävarustetta matkan jatkuessa Tampereelta Parkanon kautta Pohjanmaan lakeuksille.
Jossain Napuen taistelun tanhuvien jälkeen piti jo luovuttaa. Vaihdoin kypärän villapipoon ja keitin teet. Tee ei ollut kuin tavallista mustaa pussiteetä. Tuskin sen kanssa mitään ihmeellistä ”kastoin”, kaupan keksejä vain. Yö oli silti käynnistymässä fantastisesti. Hallausvat purjehtivat ympärilläni, Honda koreili rinnallani pestynä ja vahattuna, retkikeitin pihisi kodikkaasti ja polttava tee lämmitti sisuksiani enemmän kuin ”Kossu” ennen tai tämän jälkeen. Juotuani tein vielä reippaan kävelylenkin, vaikka menoni taisi olla kankean puoleista nahkapuvun alla olevan paksun, tunturineuleisen villapaidan ja villahousujen vuoksi. Löysin kirkasvetisen joen ja vanhan sillan, jota kuvasin ajan tyyliin ”kinofilmille”. Alkukesän valkea yö, noidutun Pohjanmaan noidutut sarat, veden kirkas solina, kaikenlaiset kuvajaiset sillan kaiteelta katsoessa; jokin tästä varasi ajajan menohaluihin. Kaivoin esille viimeisen varavaatteen kassista ja saumasin leveän kaulaliinan tiukasti paikoilleen. Käynnistin. Upea ääni rikkoi yön hiljaisuuden. Jatkoin matkaa Keski-Pohjanmaalle. Outoa miten aloin uudestaan lämmetä, vaikka yö hupeni. Saavuin yllättävän pian ensimmäiselle välietapille, Kärsämäelle, jossa vaimo jo odotteli ja ilmestyi talon ikkunaan moottoripyörän äänen hörähtäessä kukonlaulun aikaan. Ajoin 500-600 km sinä yönä. Kuka niitä tolpanvälejä tarkasti jälkikäteen kartalta mittailemaan. Yhtäkään en vain pois vaihtaisi.
Jossain Napuen taistelun tanhuvien jälkeen piti jo luovuttaa. Vaihdoin kypärän villapipoon ja keitin teet. Tee ei ollut kuin tavallista mustaa pussiteetä. Tuskin sen kanssa mitään ihmeellistä ”kastoin”, kaupan keksejä vain. Yö oli silti käynnistymässä fantastisesti. Hallausvat purjehtivat ympärilläni, Honda koreili rinnallani pestynä ja vahattuna, retkikeitin pihisi kodikkaasti ja polttava tee lämmitti sisuksiani enemmän kuin ”Kossu” ennen tai tämän jälkeen. Juotuani tein vielä reippaan kävelylenkin, vaikka menoni taisi olla kankean puoleista nahkapuvun alla olevan paksun, tunturineuleisen villapaidan ja villahousujen vuoksi. Löysin kirkasvetisen joen ja vanhan sillan, jota kuvasin ajan tyyliin ”kinofilmille”. Alkukesän valkea yö, noidutun Pohjanmaan noidutut sarat, veden kirkas solina, kaikenlaiset kuvajaiset sillan kaiteelta katsoessa; jokin tästä varasi ajajan menohaluihin. Kaivoin esille viimeisen varavaatteen kassista ja saumasin leveän kaulaliinan tiukasti paikoilleen. Käynnistin. Upea ääni rikkoi yön hiljaisuuden. Jatkoin matkaa Keski-Pohjanmaalle. Outoa miten aloin uudestaan lämmetä, vaikka yö hupeni. Saavuin yllättävän pian ensimmäiselle välietapille, Kärsämäelle, jossa vaimo jo odotteli ja ilmestyi talon ikkunaan moottoripyörän äänen hörähtäessä kukonlaulun aikaan. Ajoin 500-600 km sinä yönä. Kuka niitä tolpanvälejä tarkasti jälkikäteen kartalta mittailemaan. Yhtäkään en vain pois vaihtaisi.
Reissu jatkui Pohjois-Pohjanmaalta Kuusamoon ja Rukatunturille. Takaisin laskettelin Lieksan, Savonlinnan ja öisen Punkaharjun kautta. Ilma lämpeni. Kerimäellä oli jo hellettä. Koko matkan Honda jytisi menoaan hyrinän ja jyrinän välimaastossa tuottamatta huolta tai aiheuttamatta tiellä ”läheltä piti” -tilannetta. Tuutin takarengas ei ole kovin leveä nykyaikaisen matkamoottoripyörän tapaan. Hyvin vakaasti Honda kumminkin ainakin Suomen nopeuksissa kuorma päällä ohjautui eikä ollut kurveissa toisaalta kankea. Jarrut eivät ole teknisesti ihmeelliset. Rumpujarru takana ja levy edessä, ja tämäkin menetti sateella vähän pitoaan. Customien tasoa? Silti en muista koko kesältä tilannetta, jossa olisin tuntenut tarvitsevani enemmän pysäytystehoa. Nopeimmillaan ajoin turvallisissa ajo-olosuhteissa ”vain” 175 km/h. K7 ei ollut ajo-ominaisuuksiltaan samalla tavoin kuuman viettelevä kuin rinnakkaismalli F1. ”Suklaatuuttikin” oli silti 1970-luvulla aloittaneelle motoristille tarpeeksi makea prätkä kaikilla teillä ja nopeuksilla. Ja ennen kaikkea se oli oikea matkamoottoripyörä miehelle.
Kesällä 1982 ei avautunut tilaisuutta poiketa Suomen rajojen ulkopuolelle.
Liikenevät rahat kulutettiin pääasiassa perheen menoihin ja moottoripyörän peruskuluihin. Ajoimme kumminkin aina tilaisuuden tullen.
Honda k7 ei ole silti vain hyvä ja kaunis. Oivallinen ”Suklaatuutti” on lähes idioottivarma moottoripyörä. Sillä on kuitenkin mahdollisuus tehdä yksi paha virhe: vaihtaa öljysäiliön ja moottorin poistoaukon "proput" keskenään. Jos niin tekee, onnistuu myös helposti tuhoamaan jengat moottorin pohjasta. Kokemuksesta tiedän. Se olikin ainoa ikävä muisto koko pyörästä mutta johtui ”mekaanikosta” itsestään.
Nykyajan harrastajia, Suviranta v, 2010, mutta tällä motoristilla kuvassa oleva Honda 750 tuli hankittua jo 1970-luvulla. Herra oli reissussa yhdessä tyttärensä kanssa.
Suviranta 2010 ja USA:n tuontipyörä. Onnellinen hämeenlinnalainen omistaja vasemmalla.
Deneb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti